Tiistaina mopot vuokralle ja kohti Wat Phun temppeliä. Tämä on noin 700-luvulta, ennen Angkorin aikaa. Rauniot sijaitsevat kahdeksan kilsan päässä Champasakista, joten matkaan ei mennyt kauaakaan. Perillä kolmen dollarin (30.000 kipin) pääsylippu alueelle. Ensivaikutulma ei ollut kummoinen: tuon ajan vesiallas mitoiltaan n. 50 x 300 metriä, mutta jo altaan päässä oli jonkin verran raunioita. Pitkänomaisen aluetta seuratessa vastaan tuli pari seiniltään pystyssä olevaa rakennusta, joiden takaa alkoi vuoren rinnettä pitkin nousta tie ja rappuset kohti ylärinteen aluetta. Vuosisadat sateineen ja puiden juuret olivat jättäneet jälkensä, mutta kaikesta huolimatta alueesta sai kuvan, mitä se on joskus aikanaan ollut.

Parin-kolmen tunnin jälkeen mopedit alle ja kohti maaseutua. Ajoimme pääasiassa kylästä kylään, asfalttitien vaihtuessa sateen raiskaamaksi punahiekka tieksi, ja välillä väistimme punaista pölyöä nostattavia kuorma-autoja. Teimme lopulta u-käännöksen Don Talatin kylässä, jossa päätimme nauttia kylmät juotavat. Valitun paikan omistaja olikin sujuvasti englantia puhuva heppu ja selvisi, että hän oli asunut Ameriikan ihmemaassa 15 vuotta ja muuttanut takaisin kotikylille kolme vuotta sitten. Tunnin keskustelun jälkeen otimme lisenssi-Hondat jälleen allemme ja jatkoimme matkaa kohti Champasakia. Teimme risteyksissä pari koukkaisua, mutta näiden etappien takaa ei löytynyt mitään mielenkiintoista. Palautimme mopot jo pimeän tultua. Mopoileva länkkäri ei herättänyt maanantaisen fillaroinnin veroista huomiota laosilaisissa, joten keskiviikkona oli vuorossa jo aikaisemmin päätetty Don Daengin saaren ympäriajo.

Don Daeng on saarensuikula Mekongissa, Champasakin edustalla, kolme kilsaa leveä ja kymmenen pitkä. Aamu-unet menivät taas kerran pitkään ja aamunuudeleiden jälkeen menimme vielä paikalliseen nettikahvilaan(!) kokeilemaan blogien päivitystä Mac Minillä(!) - eipä onnistunut. Puoli kolmen maissa olimme tutussa venerannassa kyselemässä kyydin perään. Erän ukko lupasi heittää meidät sinne 40.000 kipillä, meno-paluu ja lisäksi sovittiin hänen olevan vastassa klo 18, ennen auringon laskua. 10 minuutin kiikkuvan venekyydin jälkeen olimme hiekkarannalla. Bambupitkospuita pitkin pääsimme ylös rannalta ja jatkoimme matkaa kohtuullisen hyvää, mutta kapeaa tietä pitkin. Erään kartan mukaan tie kiertäisi saaren reunoja pitkin, joten se oli lähtökohta. Jo ensimmäisessä kylässä tuli vastaan sabaidii-huutoja tienvarren taloista, vastaantulijoilta, lähes kaikilta. Tälle saarelle ei varmaan kovin moni valkonaama vuodessa eksy. Ensimmäisessä kylässä tuli myös vastaan rakennustyömaa, jossa rakennettiin muutamaa maireaa paribungalovia, taatusti tulevia turisteja varten. Joten oli varmaan viimeisiä hetkiä käydä siellä, vuoden-parin päästä tilanne saattaa olla aivan eri. Tästäkin huolimatta jatkoimme Tour de Don Daengia. Kiina-ilmiön saatellessa matkaamme, tuli jano. Pysäytimme jo kymmenen polkupyörän mittaiseksi kasvaneen kulkueemme sopivan talon kohdille. Tulomme taisi olla harvinainen tapaus, koska paikalle valui varmaankin kolmisenkymmentä ihmistä toljottamaan meitä. Nauttiessamme terassilla tuoremehuja, meidät kutsuttiin sisään taloon, jossa paikallinen nuoriso (eli meidän ikäiset) kuuntelivat poppia ja joivat BeerLaoa. Liityimme hetkeksi seuraan, mutta valitettavasti jouduimme ajanpuutteen vuoksi lähtemään hetikohta.

Parin kylän jälkeen, varmaan lähellä saaren eteläkärkeä, tulikin stoppi: jo matkalla kavennut tie kapeni poluksi, joka ei meitä innostanut. Parisataa metriä takaisin ja hiekkaan piirtäen meille kerrottiin, ettei saarta kannattanut lähteä kiertämään. Joten tuloreittiä takaisin. Paluu oli tervehdysten osalta tulomatkan toisinto, ei siitä sen enempää. Päästyämme rannalle oli venekuskimme jo odottamassa ja varttia myöhemmin olimme takaisin mantereella. Tarkoituksena oli vetäistä iltamurkinat paikkakunnan ainoassa hotellissa, mutta meille kerrottiin, ettei heillä ole ruokaa. Matkan varrella ollut guesthousen keittiö tyydytti lopulta nälkämme.

Saari näytti meille todellista laosilaista elämää. Sähköjä ei täällä ollut muuta kuin akkujen ja harvojen generaattoreiden muodossa. Televisioantenneja oli kuitenkin aika monessa kodissa, yksi satelliittiantennikin nähtiin. Mielestäni yksi merkki eristyneisyydestä oli useasti nähty perinteinen tervehdys: kädet yhdessä eteen ja kevyt kumarrus. Tätä en muista "mantereen" puolella nähneeni. Mutta jo mainittu rakennusprojekti ei tiedä hyvää alkuperäisyydelle...paratiisissa on pahaa...