Lyötyäni hanskat ja naulat bussiin keskiviikkoaamu jatkui muutaman tunnin matkalla Atambuaan. Suunnitelmana oli päästä perille ajoissa (just joo, Aasiassa...) ja jatkaa matkaa saman tien rajan yli Diliin. Atambuaan saavuttiin kolmen maissa ja kerroin bussin apujätkälle haluavani bemoasemalle, josta pääsisin rajapaikkakunnalle Motoaihin. "Yes, yes, I know". Tuntia myöhemmin kun kyydissä oli vain mie ja kana, ja ajeltuamme kolme varttia pitkin lähiöitä paloi hihat...kevyesti tosin. Viimeinen niitti oli kun viimeiset ihmiset jätettyään kuski jäi jauhamaan jaskaa jonkun kaverinsa kanssa. Kerroin väkevän mielipiteeni apupojille, jotka hoputtivat kuskia.

Viitta minuuttia myöhemmin oli toisen kerran napsahdus lähellä. Heput nostelivat viimeiset rahtilootat ja riisisäkit pois ja yksi kehtaa tulla sanomaan, että ota ojec (moottoripyörätaksi) bemoasemalle. Vastasin maltillisella äänenpainolla, mutta vähemmän kohteliaasti englannin ja indonesian sekoituksella: "***tu me ollaan ajeltu pitkin maaseutuja jättäen matkustajia ja ****nan kanoja, ja nyt miun pitäis ottaa ojec! Tämä bussi vie miut perille, kiitos!" Kyse oli kuitenkin vain viiden minsan ajomatkasta. Heppu nyökkäsi, meni kuskin luokse, joka nyökkäsi ja taas mentiin. Kuski onnistui löytämään Atambuan ainoan umpikujan ja jatkoimme viimeisen sata metriä jalan.

Motoain bemo löytyi ja samalla koko matkan toistaiseksi ainoa vihamielinen kansalainen. Kun olin nostanut repun katolle, tuli sekalaisiin armeija- yms. vaatteisiin pukeutunut ukko meuhkaamaan. Kerroin, etten ymmärrä ja kohta ukko ojentaa kätensä kättelyyn. Kun hetken tuumimisen jälkeen kättelin miekkosta, painoi tämä perkele peukalonkyntensä mun kämmenselkään! Mitään kummempaa ei kuitenkaan tapahtunut, paikalliset näyttivät tuntevan tämän herrasmiehen. "Gila..." (Hullu) Aikansa meuhkattuaan huru-ukko häippäsi ja mie istuin alas bemoon odottamaan sen lähtöä. Kello oli kuitenkin sen verran paljon, ja uumoilin, että raja sulkeutuu virka-ajan jälkeen, joten luovuin suunnitelmasta. Oli siis aika etsiä majapaikka...

Travellerin Raamatusta Lonely Planetista löytyikin sopiva paikka, ja kyyti sinne löytyi mopon selässä. Paikka olikin Indonesian matkani kallein, 50.000 per yö, eikä neuvottelun varaa ollut. Mielenkiintoni etsiä halvempi paikka oli likipitäen nolla, joten raha vaihtoi kantajaansa. Koska edellisyö oli mennyt sängyssä pyöriessä ja unta etsien, oli ohjelmassa pikainen illallinen (yllättäen Nasi Goreng) ja Nukku-Matti.

Aamulla klo 6.30 nokialaiseni teki säädetyn tehtävänsä ja sai miut ylös parissa minuutissa! Oven ulkopuolella odotti ruhtinaallinen aamiainen, tee ja pulla, jota jatkoin aikaisemmin ostamillani kekseillä. Hetkeä myöhemmin mopokyyti torille, josta bemo Motoaihin lähtisi. Perinteiseen tapaan lähtöä (eli tarpeeksi asiakkaita) piti odotella tunnin verran.

Matka rajalle kesti tunnin verran. Loppumatkasta oli kaksi armeijan tarkastuspistettä, jotka olivat ilmeisesti pystytetty Itä-Timorin viimeaikaisten kähinöiden vuoksi. Tarkastusta suorittaneet sotilaat eivät edes vilkaisseet minuun.

Rajalla tietoni otti ylös ensi poliisin piste, jossa konstaapeli penkoi olkalaukkuni. "Bombs?" "No have...sorry." "Do you have Playboy Magazine?" "No have...sorry." (ajattelin tämän olevan kompa, koska pornograafiset tuotteet on kielletty Indonesiassa) "Too bad. It's good magazine!", oli vastaus...

Seuraavaksi passipiste, jossa leimat asiakirjoihin. Matka jatkui edelleen armeijan tiloihin, jossa kaksi kersanttia penkoi kaikki matkatavarani. Ei pommeja. Seuraavaksi tullin toimipaikka, jossa herrasmies toivotti vain hyvää matkaa.

Käveltyäni vain kaksi metriä Itä-Timorin puolelle, toivottivat sillankaiteella notkuvat jätkät notta "Bon dia!" Hyvää huomenta vain teillekin! Parin sadan metrin päässä olivat Itä-Timorin kolleegat valmiina purkamaan juuri pakatut matkatavarani. Ei pommeja. Passintarkastajat olivat pukeutuneena paikallisiin virkapukuihin ja lippiksiin, joissa luki: "Australian government, Immigration". Etelänaapurin tuki tuoreen valtion ensiaskeliin oli hyvin havaittavissa.

Passintarkistuksen jälkeen huomasin täpötäyden (niin, tämä termi 'täysi' on suhteellinen täälläpäin...Toim.Huom.) bussin kurvaavan parkkialueelle, ihmisten roikkuessa ovista ja istuessa katolla. Bussista hyppäsi käsi ojossa nuori heppu, joka esitteli itsensä ja kertoi juuri tämän bussin menevän Diliin. Kammettuamme kevyet käsimatkatavarani katolle, löysi heppu miulle kanojen ja perheiden keskeltä vapaan istuimen...ihmeellistä!

Matka rajalta Diliin oli vähintään Trans-Floresin valtatien veroinen. Tie seurasi kallioista rannikkoa, välillä kiiveten kymmenien metrien korkeuteen, josta näki (turhankin) hyvin alas hiekkarannoille, joihin syvänsininen, mutta pirun kirkas vesi aaltosi! Komea näky!

Dilin lähestyessä tuli näkyviin muuta, vähemmän komeaa: muutamia YK:n ajoneuvoja, välissä sekalaisten avustusjärjestöjen autoja, sitten näkyi ensimmäinen poltettu talo, kohta toinen ja kolmas...aussi-armeijan auto, poliisi. Toukokuusta enemmän ja vähemmän käynnissä olleet levottomuudet olivat jättäneet jälkensä.

Pienen kiertoajelun jälkeen löytyi majoittajakin, East Timor Backpackers. Kahden hengen huone kustantaa 8 ameriikan dollaria per yö. Hintataso pompsahti uusiin lukemiin, mutta tämähän oli/on odotettavissa kun matka vie lopulta Australiaan. Kuultuaan kulkemisistani paikan omistaja kysyi suht suoraan "What the fuck you are doing in East Timor??" Suurin osa maan ulkomaalaiskiintiöstä on eri järjestöjen työntekijöitä tai ulkovaltojen sotilaita. Tavallisia turisteja ei juurikaan näy. Tästäkin huolimatta nälkä oli sudenveroinen, ja samoissa tiloissa majaileva intialaisravintola auttoi hädässä $7.50 hintaan, sis. Tikka Chicken Masala, riisi, naan-leipä ja iso Tiger-bisukka. Taakse jäivät perus-aasialaiset 1.5 taalan ateriat.

Hyvin ahdetun aterian jälkeen otin lepoa odotellessani pyykkien "valmistumista". Koska pääsyni Australian mantereelle ilman lentokonetta oli edelleen mahdollista, tosin pienen pienellä todennäköisyydellä, tein kävelylenkin satamaan. Viimeaikojen tapahtumien johdosta en odottannut näkeväni huvialuksia, mutta satamassa oli kolme purjevenettä! Perkules!

Hetken näkyä ihmeteltyäni huomasin valkoihoisen miekkosen menevän rannan moottoriveneille. Hilpaisin paikalle ja esitin asiani. Selvisi, että Jim on aussi ja pyöritti rannan kahvilaa. Ja hän kertoi värikkäin sanakääntein, että on saanut kahdessa ja puolessa vuodessa Dilistä tarpeekseen ja haluaa pois täältä. Jim veneineen oli lähdössä vasta paljon myöhemmin, mutta menimme vielä kahvilaan, jossa Jim kysyi asiakaskunnalta, onko kukaan menossa etelään. "No, sorry.", oli yksimielinen vastaus... Kuulemma pari päivää sitten oli eräs venekunta ollut matkalla etelään ja etsinyt miehistöä! Perkele! Ja samaan aikaan mie kökin Kupangissa tyhjin käsin...

Jäin juttelemaan erään pöytäseurueen kanssa ja kerron tarinani. Sitten eräs rouva kertoi tuntemastaan miehestä, joka oli (ehkä) lähtenyt Darwinista tiistaina ja  matkalla tänne. Mies on jaloistaan halvaantunut ja purjehtinut Australian ympäri kameramies mukanaan, tarkoituksena kerätä hyvätekeväisyysrahaa paikallisiin pyörätuoleihin. Ja parasta tarinassa oli, että mies tulee tänne, viipyy ehkä viikon ja menee takaisin Darwiniin! Ainakin näin nainen muisteli. Oletettu saapumisaika tuulista riippuen on huomenna perjantaina tai lauantaina... Joten yllättäen jännitys pysyy yllä! En siis huomenna varaakkaan lentoa täältä poijes, kuten oli alunperin tarkoitus...

Pienen esimerkin jännittyneestä ilmapiiristä sain matkalla satamaan. Kuulin takaani mekkalaa ja kadunkulmasta lähti motskari kaksi miestä kyydissään. Yksi kadun varren juoman ja tupakanmyyjistä huusi jotain, nappasi nyrkin kokoisen kiven ja nakkasi sen mopon kylkeen. Myöhemmin kysyttyäni guesthousella enemmän, sain kuulla, että päivät ovat rauhallisia, mutta Dilin iltaviihteisiin kuuluu talojen polttaminen, nuolien/mikälie ammuskelu ja yleinen hulinointi. Eli ei siis järin paljoa asiaa ulos illan tultua...

ps. Timor Telekomilla ja Soneralla ei näytä olevan roaming-sopimusta, joten täällä olon aikana Nokian valmistama etäpuhumislaitteeni on tavoittamattomissa...