Perjantaina oli aika jättää Ende ja ottaa askel taaksepäin. Kuuden tunnin bussimatka vei Miut ja Jenkki-Jeffin takaisin Trans-Floresille, ohi Bajawan Aimeren pikkukylään. Aimeresta ei ollut mitään tietoa, vain piste kartalla ja suht varma tieto, että sunnuntaina lähtisi laiva Länsi-Timorille. Vaihdoimme bussia Bajawassa, katselimme renkaanvaihtoa sadan metrin ajon jälkeen ja hyppäsimme samaisesta bussista ulos tuntia myöhemmin.

Laskimme sen varaan, että ison omistavasta kylästä löytyisi majapaikka. Mutta ensin oli oikean ruoan aika (lue: nuudeleiden). Kävin väliajalla kysymässä laivatilannetta ja vähäisellä indonesian taidoillani sain kuulla saman, minkä jo "tiesimmekin": sunnuntaiaamuna klo 8.

Ruuan jälkeen oli vuorossa etsiä paikka, jossa voisi laskea päänsä lepoon. Ensimmäinen paikka oli täynnä(!!), mutta ystävällinen omistaja(?) soitti sukulaispojalleen(?), joka kaverinsa kanssa ajoi meidät 2000 rupian(!) nuppihintaan 200 metriä äitinsä(?) luokse. Mamman vierashuone ei ollut hintaansa nähden kummoinen, joten jatkoimme naaraamista. Aivan naapurista löytyikin yllättäen kolmas paikka, jonka kahden hengen huoneen kylppärillä jaoimme hintaan 20.000 per silmäpari.

Aimere ei ollut kummoinen paikka, siis ei juuri nähtävää. Muutaman kilsan päässä seisova kylmähkön tuntuinen tulivuori hallitsi näkymää. Mustahiekkainen (=vulkaaninen) hiekkaranta oli mukava, mutta lauantainen ajantappuu meinasi käydä tylsäksi. Mutta onneksi tuli sunnuntai ja laiva! Ekononilippu maksoi 76.600 rupiaa, joka oli kohtuullinen 24 tunnin matkustusaikaan nähden...

Laiva oli samanlainen autolautta-tyyppinen ratkaisu, joita seilaa esim. väleillä Bali-Lombok, Lombok-Sumbawa ja Sumbawa-Flores. Alimpana autokansi, jonka molemmissa päissä ajorampit. Tämän yläpuolella matkustajaosastot, VIP/parempi luokka ja ekonomiluokka. Tähän asti autoja täynnä oleva autokansi piti päällään vain yhden pakun, muutaman mopon, kaksi hevosvoimaa, viisi sikaa, vuohen, kaksi kukkoa ja n.miljoona ihmistä. Yläpuolinen kansanluokka oli hiukan ennen kahdeksaa tupaten täynnä, joten hilpaisimme miehistötilojen kautta ulos takakannelle. Pienen pursimiehen porun jälkeen löysimme omat paikkamme aurinkon alta, varjosta. Edessä oli siis arviolta 24 tuntia purjehtimista todellisilla kansipaikoilla!

Laiva lähti klo 9. Aivan viime hetkellä oli yläkannelle tullut melkein kolmekymmentä alakoululaista matkalle urheilukisoihin Kupangiin. Joukosta erottui kovaääninen noin kymmenvuotias sälli, joka oli äänessä koko ajan. Tunsimme hänet tästä eteenpäin nimellä Gado-Gado (=indonesialainen ruoka: kasa kaiken maailman keitettyjä kasviksia ja tofua, päällystettynä maapähkinäkastikkeella ja katkarapusipseillä.) Meinasimme monesti heittää G-G:n yli laidan, mutta hellyyttävä englantia hyvin osaava isosisko puolusti veljeään: "Se on aina tuommoinen.."

Allekirjoittaneen kansipaikka seinän vieressä varjossa, alustana saronki ja tyynynä olkalaukku. Tosin yön pimeinä, tuulisina tunteina piti kokoonpano vaihtaa niin, että alla oli sadeviitta ja isäntä itse kääriytyi saronkiin. Pitkät hihat ja lahkeet kuuluivat varustukseen. Ja kiitos Multisillalle Maikkarille, myös korvatulpat löysivät paikkansa: kahden metrin päässä oleva savupiippu pakoputkineen piti desibelit korkeina.

Matkalla sinänsä ei tapahtunut mitään. Aimeresta tutuksi tulletta ajan tappamista. Kiitos satelliitti-tv:n, yhden puolikkaan hongkong-leffan katsoin ikkuna-aukosta käsin. Jonkinlainen ohjelmanumero oli alakerrasta, ekonomiluokan kioskista pikanuudeleiden hakeminen. Ihmismäärä oli vaikuttava: kaikki istuma- ja makuupaikat olivat käytössä, ja perheitä ja muita matkalaisia istui/makasi lattialla ja rappusissa. Kaikki liikenevä tila oli käytössä. VIP/paremman luokan paikkoja oli vapaina, mutta tavalliselle kasalaiselle noin 20.000 rupian ero on päätöksentekoon vaikutava tekijä. Ekonomiluokka olisi ollut valokuvan paikka, mutta en kertakaikkiaan kehdannut... Autokannelle en uskaltanut edes mennä.

Pohjois-Amerikkalainen muna-asento

Muutama tunti ei-REM-tason unta ja tuli maanantaiaamu. Länsi-Timorkin oli jo näkyvissä. Purkkimme rantautui hiukan ennen yhdeksää ja odottelimme puolisen tuntia, että suurin sählinki olisi ohitse. Mie tinkasin hinnan ja kaksi tuntia nukkunut, vittuuntunut Jeff hoiteli bemon liikkeelle. Kahden hudin jälkeen huone löytyi L'Avallon -nimisestä paikasta 20 kilorupiaa per päänahka.

Nyt kun saavutin Kupangin - neljän päivän odottelun jälkeen, mutta kuitenkin - on mun "Mission" ratkaisun paikka. Täältä se kyyti Australiaan pitäisi löytyä! Pikainen kyselykierros kertoi, että näihin aikoihin joitakin huviveneitä on paluumatkalla Indonesiasta Australiaan ja Roti-saaren kalastajat matkaavat Darwinin edustalle haita pyytämään. Eräs heppu lupasi kysellä. Siinä siis vaihtoehdot. Viimeisenä oljenkortena Merpati lennättää halukkaat Darwiniin 175 dollarin korvausta vastaan. Mutta viisumia on melkein kaksi viikkoa jäljellä, joten ainakin viikon verran haistelen mahdollisuuksia...