Pimeys. Vasemmalta kuuluva kaukainen suhina, kuin jatkuva tuulenhenkäys puiden oksilla. Tässä on jotain tuttua. Aivan, näin on tapahtunut ennenkin. Iho on kylmänkostea kuin olisi ruotsalaisen taloyhtiön saunassa turkkilaisten jälkeen. Oikealta kuuluu askelia. Hiekalla. Ne menevät poispäin. Jossain pamahtaa. Ovi? Kuuluu puhuttavan tuntematonta kieltä. Naurahdus. Taas askelia. Jossain ylhäällä kaartelee lintu, joka ei näy. Se huutaa jonkun nimeä. Kai tämän on joskus loputtava? Avaan oikean silmän. Näen hymyilevät kasvot. Ne oli tuossa eilenkin. Avaan toisen silmän. Näen kahdet kasvot, mutta hiljalleen ne sulautuvat yhdeksi. Kasvot ovat siniset, ne eivät liiku. Ne ovat seinällä vastapäätä minua, joku on ne siihen vuosia sitten maalannut. Niiden vieressä on kaksi Marimekolta lainattua kukkaa. Punainen ja valkoinen. Näiden alla on kirjoitusta. Varmaan sen nimi, joka pensselia on käyttänyt, hymähdän. Vedän henkeä, melkeinpä huokaisen ja katson kelloa, niin kuin sillä olisi merkitystä. Vartin yli yhdeksän. Nousen istumaan. Tuuletin puhaltaa lämmintä ilmaa niskaani. Pääkallo tuntuu siltä kuin se olisi irti. Viisasten juomalla ei ole tällä kertaa vaikutusta. Naapuribungalovin israelilaiset olivat pitäneet mekkalaa melkein auringonnousuun asti, mutta en viitsinyt mennä sanomaan mitään. Muuten ihan mukavia, mutta humalaspäissään ja laumassa pitävät kovaa ääntä. No, niin pitävät kyllä porilaisetkin. Poikkeuksena kiinalaiset. Ne sammuvat ennen kuin ehtivät möykkäämään.

Hetkeä myöhemmin olen syömässä kanavoileipääni ja hörppimässä kitkerän makuista kahvia. Thaimaalainen makea maitokaan ei piilota sitä tosiasiaa, että sain kokin aamulla itselleen keittämänsä pannulliset jämät. No eipä paljoa ole hintaakaan. Katselen telkkarissa pyörivää paikallista aamusaippuasarjaa. Jostain kumman syystä sekin on pitänyt dubata. Näyttelijät ovat varmasti thaimaalaisia, mutta puhe ei satu suun liikkeisiin oikein mitenkään. Arvelen kuitenkin ravintolan digiboksin aiheuttavan kuvan ja äänen ajallisen eron. Niin sen pitää olla. Muistan miettineeni samaa, kun olin syömässä ensimmäistä kunnon ateriaani vuorokauteen, satojen kilometrien minibussimatkan jälkeen. Kaupunki oli Hat Yai ja olin tuntia aikaisemmin saapunut Thaimaahan oltuani kolme viikkoa Malesiassa. Nyt oli jo viides viikko menossa. Olin viettänyt viikon etelä-Thaimaassa ja kaksi viikkoa Ko Lantan saarella, suomalaisille tutun Ko Phuketin kaakkoispuolella. Neljän viikon turistiviisumi oli loppumaisillaan, joten olin kipaissut Phuketista pohjoiseen, Ranongiin, josta tein muutaman tunnin pikavisiitin Myanmariin ja palatessani sain uudet 30 päivää viisumia. Chumphonista otin lautan Ko Phanganille, jossa olin nyt ollut parisen viikkoa. Kai? Laskin päiviä kun lähdin Suomesta kolme kuukautta sitten, mutta laskut menivät sekaisin jo parin viikon jälkeen. Itseasiassa ei enää kiinnostanut. Se minkä pitäisi kiinnostaa, on että ensi vuoden helmikuun 13. päivä minun pitäisi olla taas töissä. Vuoden mittainen vuorotteluvapaa päättyisi ja paluu kahdeksan tunnin työpäiviin ison logistiikkafirman talousosaston laskenta-assistenttina olisi väistämätöntä. Minua puistatti. Työnsin ajatuksen sivuun ja keskityin tutkimaan voileivän koostumusta. Kurkkuviipaleen numero kaksi ja kanapalan numero kolme välissä pitkittäin oleva pitkä ja tumma hius numero yksi sai ajatukseni tosiaan muualle. Päätin, että aamiainen oli nyt syöty. Poistuessani naurahdin keittiön seinällä olevalle Thaimaan terveysministeriön siniselle "Clean Food. Good Taste." -kyltille, jossa hangonkeksi hymyili kokinhattu päässä, veitsi ja haarukka käsissään onnellisen leveästi. Onko se pää vai ruumis, jos siitä kasvaa kädet ja jalat?, mietin.

Kävellessäni Haad Rinin keskustaan huomasin monta vaiteliasta paikallista. Jos matkailuesitteet ilmoittaisivat Sinun olevan tervetullut viettämään laatulomaa iloisten ja ystävällisten ihmisten Kesä-Suomeen, olisi se kuluttaja-asiamiehen raportissa otsikolla "harhauttava mainonta". Mutta Thaimaan kohdalla kyseiset adjektiivit ovat kohdallaan. Näille hymyileminen on geeneissä. Nyt tuo aamuiloisuus oli poissa liian monelta kasvolta. Ehkä taas joku hollantilainen pilleripää oli viime kuun hengenveljen tapaan käynyt rentouttamassa rakkoaan jonkin Buddha-patsaan juurella. Tämä sankari oli saanut kovasti päihinsä, ennen kuin paikalle osuneet poliisit olivat ehtivät väliin. Viime syksynä pohjois-Thaimaalaisessa temppelissä eräs mieleltään järkkynyt kansalainen kävi lyömässä vasaralla Buddhalta naaman rikki ja tästä tuohtuneena väkijoukko hakkasi miekkosen enempiä syitä tiedustelematta hengiltä. Latvahöpö oli lehtikuvissa näkyvien verijälkien mukaan ehtinyt kolmen metrin päähän rikospaikalta. Paikalliset ovat siis erittäin vakavissaan Buddhansa suhteen.

Valitsin monista nettipisteistä sen, jossa oli ovi kiinni. Tämä tarkoitti tilojen olevan ilmastoidun. Hinnan mukaan oli turha tehdä päätöksiä: kaikissa paikoissa oli sama kartellihinta, kaksi bahtia, eli neljä eurosenttiä minuutilta. Entisaikojen modeemiyhteydetkin olivat olleet halvempia. Ja usein myös nopeampia. Moni paikka mainostaa 512 -yhteyksiä, mutta kun se jaetaan puljun kymmenen koneen kesken, ei yhdelle käyttäjälle jää modeeminopeuksia kummoisempaa. No, tällä kertaa sillä ei olisi niin väliä, tarkistaisin vain sähköpostini. Valitsin takimmaisen koneen, koska en pidä silmistä selässäni. Käynnistin laskurin ja kirjauduin Gmailin palveluun. Olin vuosi sitten ottanut tämän kanssatyöläiseni Jannen suosituksesta, koska "sinne mahtuu niin paljon postia!" Gmailin pääsivu avautui ja kertoi minun tilankulutukset olevan tasan yksi prosenttia. Sekin oli pyöristetty reilusti ylöspäin. Olin vuoden aikana saanut kolmattakymmentä viestiä, joista yksitoista oli ollut hepinpidennyspilleriä ylistäviä mainoksia ja yksi oli ollut pitkä englanninkielinen kirjoitus huolestuneelta pankkiirilta Gambiasta. Hän oli pakenemassa sisäistä vainoa Keski-Eurooppaan ja hän oli ottamassa mukaan muutaman miljoonan dollarin edestä paikallista valuuttaa. Ja hän tarvitsi juuri minun apuani tilisiirrossa. Järjestelykulut maksaisivat minulle vain pari sata euroa, mutta hän pyhästi vannoi edesmenneen äitinsä nimeen prosenttiosuuksia onnistuneesta tilisiirrosta sveitsiläiseen pankkiin. Vastasin hänelle kieltävästi, suomeksi. Loput vastaanottamani viestit olivatkin tältä Jannelta. Tai "Annelta", kuten töissä hänet tunnettiin. Hänen habitukseensa kuuluivat olennaisena osana kärjistään kuluneet purjehduskengät, luultavasti naisten mallia olevat farkut, joiden sisään oli tungettu valkoinen, yleensä kainaloista keltainen Xeroxin t-paita. Näitä paitoja "Annella" oli varmaan kaapillinen, koska perimätiedon mukaan hänen päällään ei oltu muuta nähdyn. Mutta koska eräskin salaattikastiketahra oli ollut samassa paikassa kesälomien yli, epäilin kyseistä tarinaa urbaanilegendaksi. "Annen" suolanaksuilla ja sokerijuomilla miehekkäästi moutoillun ruhon yläosaa hallitsevat pari viikkoa vanhat, olalle yltävät hiukset ja yläasteen aikaset, ylös käännettävillä aurinkolaseilla varustetut (ei ulko-)näönparantimet. Ja kuvauksesta huolimatta Janne ei ole töissä yhtiön IT-osastolla.

Sinulle on kaksi (2) uutta viestiä!, ilmoitti sähköpostipalvelu iloisesti. Molemmat Jannelta. Toinen oli tullut jo viikkoa aikaisemmin, mutta en ollut viitsinyt lukea sitä. Siirsin sen roskakoriin. Toinen viesti oli vain pari tuntia vanha, kellon ollessa Suomessa aamuyö. Se ei ollut sinänsä yllätys, koska Jannella on tapana viettää unettomia öitä "projektiensa" kanssa, niinkuin hän oli joskus, useasti, kerta viikkoon maininnut. Mutta se, että otsikkona oli "Ootko OK???", oli yllättävää. Janne puhuu paljon, mutta koskaan hän ei ollut kiinnostunut kenenkään henkilökohtaisista asioista. Keskustelut Jannen kanssa olivat lähes aina puuduttavaa yksipuolista kuuntelemista, suunvuoroa en saanut. Ja miksi olisin? Ei minulla hänelle mitään asiaa ollut. Avasin viestin.

Lähettäjä: [email protected]

Vastaanottaja: [email protected]

Aihe: Ootko OK???

Herne Teemu!

Ootko sie vielä elävien kirjoissa? aattelin vaan notta irkissä tuli eteen uutinen,että siel päin olis joku eurooppalainen matkaaja päässy nirristään...kai sie oot jo pois Malesiasta? Toivottavasti kylmäkalle et oo sie, koska miulla olis jotain näytettävää ku tuut takasin,liittyy siihen blutooth-juttuun mistä mie kerroin! :o) Täs on muuten linkki siihen uutiseen:

www.thailandtoday.co.th/news/1882241.asp

Niijuu,lähettämön Tuire kerto,että...blaa blaa blaa...

Klikkasin uutislinkkiä. Lyhyt englanninkielinen uutinen kertoi henkirikoksesta Bantain kylässä, muutama kilometri Haad Rinista länteen. Uhri oli 25-vuotias belgialainen nainen, joka oli kuristettu. Ei jälkiä raiskauksesta, kertoo poliisi. Nainen oli lähtenyt suht ajoissa paikalla pidettävistä puolikuun bileistä, ja hänet oli löydetty tuntia myöhemmin tien varrelta. Poliisi tutkii tapausta.

Toivotin mielessäni hyvää loppuelämää tekijälle, koska Thaimaassa ulkomaalaiseen kohdistuneesta taposta seurannee hirttotuomio. Suljin koneen ja maksoin tiskille 20 bahtia. Kävin viereisestä marketista ostamassa vesipullon. Vaikka oli vasta aamupäivä, aurinko porotti jo melkein suoraan ylhäältä, kuumasti. Minulla oli vielä kaksi tuntia aikaa, ennen kuin tapaisin pari saksalaista naista. Olin tutustunut heihin täydenkuun juhlissa viikko sitten. Gloria ja Anna olivat nimet. Kaksi suomalaista naistenlehteä, hörähdin. Törmäsin heihin toissapäivänä ja sovimme kahvihetkestä, kunhan he palaavat sukellusretkeltä Ko Taolta. Tuntui jo nyt typerältä juoda kuumaa kahvia tällaisena päivänä.

Harhailin ilman kelloa pitkin Haad Rinin muutamaa katua. Isommalla rannalla laskuvesi oli tuonut esiin rosoisen kivikon. Rantahietikolla oli kymmeniä turisteja paistamassa kalpeaa nahkaansa. Ostin Chicken Cornerista päivän toisen kanavoileivän. Tällä kertaa ilman hiuksia. Arvioin tapaamisajan olevan kohta käsillä ja kävelin parin sadan metrin päähän, Outback Bariin. Olin kolme varttia etuajassa. Katselin luuppina pyörivää videota viime viikonlopun Full Moon -bileistä. Se oli tylsää katseltavaa. Kamera heilui hikisten teknoajien seassa ja videon tekijä oli varmaan käyttänyt kaikkia efektejä, mitä editointiohjelmasta löytyy. Minua huimasi. Tunti meni kuitenkin seuratessa tuntemattomien ihmisten riemua, saksalaisneidit saapuivat myöhässä. He kertoivat sukelluksistaan naapurisaarella, valashaista, koralleista. Esitin kiinnostunetta, osallistuin keskusteluun, koska olin myös nähnyt niitä. Lauantaisin saunakaljan seurassa katselin usein Avaraa Luontoa. Heillä olisi kotiinlähdön aika huomenillalla, joten Gloria pyysi minua mukaansa rantabaariin, viimeistä iltaa viettämään, sanoi. Myönnyin, koska ei sattunut olemaan parempaakaan tekemistä.

Katselin taas tuttuja sinisiä kasvoja. Niitä oli taas kahdet. Olin hereillä. Oli pimeää. Kasvojen alla, pöydällä, oli ämpäri. Käteviä nuo ämpärit, tuumailin. Olin alkuillasta ostanut kämpille aikuisten rakennussarjan: pieni muoviämpäri, jossa pikkupullo viinaa, pari tölkkiä lantrinkia ja muutama pilli, jos haluaa jakaa valmiin tuotoksen jonkun kanssa. Olin heittänyt pillit saman tien pois. Nousin seisomaan, nyt pääkallo oli varmasti pois sijoiltaan, tunsin. Ei se mitään, onhan sentään katuvalot päällä. Tervehdin kohteliaasti Marimekon kukkasia ja käännyin ympäri. Seisahduin. Mietin mitä olin juuri tehnyt, enkä päässyt ajatuksissani ovenkahvaa pidemmälle. Oli siis aika lähteä. Avasin oven ja suljin silmäni, vedin lämmintä meri-ilmaa sisääni. Avasin silmäni ja näin Glorian, kuulin musiikin, tunsin hiekkaa jalkojeni alla. Kädessäni oli parikymmentä bahtia, vaihtorahaa? Sepä kävi helposti, sanoin mielessäni. Kysyin Annan sijaintia. Oli jäänyt hotellille, päiväkahvi ei sopinut. Ei kuulemma juo ollenkaan kahvia. Nytpä olisi sopiva aika sekin opetella, sanoin. Suomeksi. Gloria pyysi anteeksi. Sanoin jotain Annasta ja hänen lehdestään, minua ei ymmärretty. Annoin asian olla. Gloria viittoi mukaansa, mutta vasen jalkani ei toiminut. En kertonut sitä hänelle. Yskähdin hämäysmielessä ja astelin hänen jälkeensä. Olimme tiskillä. Chaang yai, kuulin sanovani. Se on iso norsuolut, muistin. Norsu. Näin sellaisen. Suljin tiukasti silmäni ja avasin vain toisen. Näin sen edelleen. Se liikkui varjoissa, vaaleanpunainen norsu. Se ääntelehtii, puhuu ruotsia, sillä on vaaleanpunainen t-paita. Katselin skandinaavi- ja isoperäistä turistia. Huokasin. Avasin toisenkin silmän. Siellä näin Glorian. Hän ihmetteli. Otin hörpyn...

...Otin hörpyn. Onpas laimeaa, miksi? Vetistelevä silmäni näki vesipullon, siinä lienee syy. Seuraavat minuutit kasasin pitkin huonetta olevia ajatuksiani. Päädyin loppuratkaisuun, että olin kotona. Tai niin kotona, kuin ulkomailla voi olla. Ihmettelin pientä veritahraa paidan hihassa, löytämättä kuitenkaan itsestäni reikää. Harmaan solumassan ylläpitämästä kaaoksesta alkoi tulla esiin hämäriä kuvia. Näin jonkun kaatuneen, autoin hänet jaloilleen. Siihen kuvakimara päättyikin. Hyväksyin selityksen. Etsiskelin omaisuuttani, joka oli jonkun toimesta levitetty pitkin lautalattiaa. Talonmiehen akka kai?, lauloi Zen Cafe, muistelin. Löysin lopulta kaikki, paitsi 1500 yksikköä paikallista valuuttaa. Pyöritin itseäni moittien päätäni. Minun piti lopettaa, koska kaaduin. Ehkei ole vielä aika nousta, päättelin lattialla.

Auringon luomat varjot olivat vaihtaneet paikkaa reilusti, kun yritin ylösnousemusta uudemman kerran. Tällä kertaa onnistuneesti. Otin tahtomattani kylmän suihkun, koska lämmin vesi ei kuulu bungalovin varustukseen. Kello oli melkein kaksi, joten oli aamiaisen aika. Päätin tällä kertaa kokeilla jotain muuta vaihtoehtoa paikallisen ravintolan sijaan. Lähdin siis keskustaan. Hetken matkaa käveltyäni vastaani tuli tummahiuksinen kaunotar. Häntä ei juurikaan hymyilyttänyt, ja huomasin tähän syyn: naisen kaulassa oli mustelma, jota hän ei kuitenkaan yrittänyt peitellä. Mennyt wannabe-poikaystävä hiukan liian innokkaaksi? Neitonen näytti jotenkin tutulta, mutta iltapäivän herätyksestä johtuen en muistanut mistä. Mutta muistin hyvin miksi olin liikkeellä ja huomasin kadun päässä tutun ravitsemusliikkeen. Kävellessäni sinne huomasin ihmetyksekseni paikallisten vakavat kasvot; taasko oli paratiisiin laskeutunut itse pahuus? Tätä ajatellessani olin siirtänyt itseni "Thai Rak Farangin" eteen. Astuin sisään, olin jo päättänyt syödä Pad Thai Kain, mutta tarjoilija-ammattikuntaa kunnioittaakseni otin tiskiltä menun ja istuin pöytään. Täysin normaalin päinvastaisesti kukaan ei huomannut minua. Vai eikö minulla ollut housuja, siksi eivät ollut huomaavinaan? Vaatekappale oli paikallaan, tarkistin. Pöydällä oli taitettu Bangkok Post. Avasin sen. Muistin vastaantulijan. Glorian kuva oli lehdessä. "Uusi murha!", luki englanniksi. Viereisessä kuvassa paikallispoliisi piteli käsissään jonkun passia. "Suspect". Passissa oli minun kuva...

...Pimeys. Kylmänkosteaa. Kuulen läheltäni pienten jalkojen askelia. Avaan silmäni. En näe mitään, en sinisiä kasvoja, mitään. Kuulen askelia betonia vasten, ne menevät ohi. Ääniä. "Farang", puhutaan. Se olen minä. Nousen istumaan. Kuulen metallin kolahtavan. En ymmärrä. On vain...Pimeys...