Lauantai-aamu Huessa alkoi klo 5.30 ja puolta tuntia myöhemmin olimme kadun varrella odottamassa bussia Savannakhetiin, Laosiin. Vartin yli kuusi tulikin mopomies tummassa takissa kertomaan, että bussi lähtee läheisen risteyksen toiselta puolelta. Siinä vielä hetken odoteltuamme bussi saapuikin; täynnä turisteja. Mutta tähän olimmekin varautuneet. Suurin osa näistä oli matkalla Dong Hahan katsomaan DMZ:n tunneleita. Dong Hahan saavuttuamme saattajamme johdatti meidät ja kolme muuta sadan metrin päähän bussiasemalle. Hyppäsimme pikkubussiin, joka muutaman U-käännöksen jälkeen sai suunnan kohti Lao Baoa, rajakaupunkia.

Lao Baossa vastassa oli taas uusi saattaja ja kymmenen rahanvaihtajatyttöä. Meidät ohjattiin rajatoimistoon, jossa totutun kaavan mukaan exit-leima passiin. Täältä piti kävellä vielä pari sataa metriä Laosin puolelle, jossa uudet muodollisuudet. Seurassamme olleet kaksi kanadalaista saivat viisumin paikan päällä, mutta meillä oli jo Hanoissa hommatut kahden viikon viisumit. Tai eipä sittenkään! Olimme sujuvasti maksaneet seitsemän päivän transit-viisumeista kahden viikon visan hinnan! Hanoin Green City -hotellin heppu vedätti meitä huolella, saatana. Tämän lisäksi Hanoi-Hue -juna oli jutuista (ja maksuista) huolimatta vanha ja ahdas, vaikka odotimme Vietnamin uusinta junaa. Ketku vedätti meiltä erittäin sujuvasti euron poikineen! Hanoihin matkaaville varoitus: älkää käyttäkö Green City -hotellin matkustuspalveluja! Majoitusasioissa ei huomauttamista, mutta se ei tässä vaiheessa enää lohduttanut...

Eli seitsemän päivää aikaa olla Laosissa... Lisäksi Jonin lähes irtoamassa oleva passin kuvasivu laittoi suunnitelmamme uusiksi. Tarkoituksena oli siirtyä Mekong-jokea pitkin Kambodzaan, mutta jos Joneksen passi levähtää rajalla, on ongelmia tarpeeksi. Uusi reitti: Savannakhetissä yksi yö, josta bussilla Pakseen ja lopulta 30 kilsaa etelämpänä Mekongin varrella makaavan Champasakin pikkukylään. Täältä viisumin viimeisenä voimassaolopäivänä takaisin Pakseen ja kohti 40 kilsan päässä olevaa Thaimaata.

Saavuimme Savannakhetiin klo 17 jälkeen alkuperäisten arvioiden vaihellessa klo 14 ja 16 välillä. Hyppäsimme kaikki viisi - me kaksi, ne kaksi kanadalaista ja japanilainen tyttö - jumboon, eli isoon kolmipyöräiseen moottoripyörään. Tässä vehkeessä kuski keulalla ajaa ikäänkuin mopon etuosaa ja takaosan lavan reunoilla penkit matkustajille. Sellaisen vehkeen mie olisin halunnut mopoiässä omistaa!

Aamulla herättyämme viiden dollarin huoneesta, joskus yhdentoista aikaan, hilpaisimme aamiaiselle ja ottamaan pikavilkaisun Mighty Mekongiin. Joni katseli haikeana joen takana olevaa Thaimaata; niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana... Saavuttuamme varttia vaille kaksitoista Joni kysyi respasta, notta monelta lähtee bussi kohti Paksea. "Kello kaksitoista" oli vastaus! Kamat kasaan ja jumalatonta Ryyd-loikkaa kohti bussiasemaa. Respan heppu, joka pyöritti ko. vierasmajaa, rauhoitti menoamme tarjoamalla kyydin tienvarteen bussia odottamaan. Kyydin saimme ainakin 50 vuotta vanhalla Jeepillä, jonka ranskalaiset olivat aikanaan Laosiin jättäneet. Vuodet olivat kuitenkin vaihtaneet moottorin ja osan muusta tekniikasta japanialaiseen. Tämä ajopeli oli ollut kymmeniä vuosia perheessä, omistajan isä oli aikanaan ollut Ranskan armeijassa. Hotellin heppu odotti kanssamme bussia, joka tulikin jotain vartin yli 12. Uudehko bussi oli tupaten täynnä, mutta käytävien muovijakkaroilla oli tilaa. Kamat katolle ja matkaan!

Viisi tuntia myöhemmin saavuimme Pakseen, bussin ollessa vieläkin täydempänä: matkustamon etuosa kuskin vieressä oli täynnä seisovia ihmisiä. Jäätyämme bussista vastassa oli paikallisen turistitoimiston mies ja nainen lavapakullansa. Tinkasimme matkan lähihotelliin, jonka pihalla kysyimme tietävätkö he keinoa päästä Champasakiin. Vartin tinkimisen jälkeen olimme samaisen auton lavalla, 12 dollarin matkalla Champasakiin. Sinne ei kuitenkaan pääse suoraan autolla, joten joen rannalla saimme ohjeet hypätä 6000 kipin (60 sentin) veneeseen ja 10 minuuttia myöhemmin olimme vastarannalla. Täältä olisi vielä kolmen kilsan matka itse kylään. Vastassa ei enää ollutkaan mopokuskeja, joten rinkat kantoon ja kävelemään. Rannan kylässä oli parkissa sivuvaunumoottoripyörä, jonka kuski tulikin paikalle samantien. Taas 5000 kipiä, 50 senttiä per pää, ja saimme kyydin perille. Kolmen dollarin betoniseinäbungalovi kattotuulettimella ja omalla kylppärillä olisi asuntomme seuraavat viisi yötä. Rantaravintolaan syömään ja takaisin bungalovin terassille maistelemaan paikallista rommikolaa.

Olimme puoliltapäivin aamiaisella ja ensin tarkoituksenamme oli vuokrata mopot (8 dollaria/12h), mutta päädyimme pitkien unien takia ottamaan fillarit. Tämä olikin erinomainen temppu! Pehmeä satula ja täydellinen välitys vei meitä seuraavat kuusi tuntia kävelyvauhdilla pitkin Champasakin ympäristöä. Kiina-ilmiö: uskomattomasti lähes kaikki vastaantulijat, pihojen asukit, lapset, vanhukset, ihmiset lava-autojen kyydissä huutelivat meille paikallisittain helloo:ta: sabaidii! Pyöräilimme kylästä toiseen sabaidii-huutojen saatellessa, lämpötilan ollessa mukavat +35 astetta. Välillä pysähdyimme taloille, joissa oli limonaatia myynnissä. Oikein, oikein mukavaa! Jo pimeän tultua palasimme kotikylään mennäksemme syömään. Mekongin takana elosalamat valaisivat iltaa. Mekong kuittaa...