Rolls Roycellakin on...

Sunnuntaina otimme suunnaksi lännen ja West MacDonnell Rangen. Ensimmäinen stoppi oli parin kymmenen kilsan päässä oleva Simpsons Gap. Täällä nyt kuivana juokseva joki valuu tasangolle sata metriä korkeasta kallioraosta. Kuivana kautena ei niin vaikuttava, mutta sateiden aikana varmaankin huikaiseva.



Seuraavana oli vuorossa pettymys. Standley Chasm. Samantapainen kanjoni, mutta yksityisellä maalla. Sisäänpääsy 7 ja puoli dollaria, ja odotimme jotain aivan maahtavaa... Mutta kun polku saapui perille, ei kanjoni jatkunut paria sataa metriä pidemmälle. Tai jatkuihan se, mutta meni niin mahdottomaksi kulkea, että jätettiin väliin. Rahantuhlausta. "Diana" (Subaru) pääsi kuitenkin omaistensa joukkoon 4WD -parkissa.


Diana vertaistensa joukossa

Ellery Creekissä oli uimakolo, mutta vesi oli pirun kylmää. Jätettiin väliin. Mutta Ormiston Gorgen uimapaikassa vesi oli matalaa ja auringon sopivasti lämmittämää. Ihmisetkin parveilivat muualla.



Sitten loppuikin päällystetty tie ja soratien päästä löytyi Redbank Gorge. Parkkipaikalta oli kilometrin kävelymatka kuivaa joenpohjaa seuraten itse nähtävyydelle. Gorge itse oli melkoisen vaikuttava: tasanko muuttui kallioseinämäksi, jossa oli maksimissaan kymmenmetrinen rako. Sadekautena on varmasti hieno näky, kun kaikki kuivan joen ääriään myöten täyttävä vesimassa tulee tuon halkeaman kautta.



Tuli ilta ja aika leiriytyä. Meille melkoisen sopiva löytyi aivan läheltä, varustuksena kaasuliesi, grilli ja WC. Mitäpä muuta sitä ilmaiseksi tarvitsee...



Maanantain rastitehtävä oli siirtyä parin sadan kilsan päähän Kings Canyonille. Näppärä oikopolku, "Mereenie Loop Road" kulkee aborigonaalien maiden kautta, jonne tarvitaan lupa. 2.20 dollarin lupalappu (jota kukaan ei koskaan kaivannut) löytyi Glen Helenistä. Tie itsessään oli leveä hiekkatie, mutta lähes koko matkalta ns. pyykkilautaa. Pyykkilaudalla ajamisessa on kaksi tyyliä: 1) hitaasti, ja väistellen suurempia monttuja. Tai 2) vauhdilla, lentäen monttujen ylitse. Yksinvaltiaan elein valitsin vaihtoehdon kaksi. Seuraavat pari tuntia meni jotakuinkin nelipyöräluisuttomassa tilassa, mutta näkökentän ollessa hiukan epäselvä. Ihmetyksekseni emme koenneet yhtään rengasrikkoa. Mutta...


Enää 120 kilsaa jäljellä...

...Kymmenen kilsaa ennen Kings Canyonin huoltoasemaa, sanoin Garylle, notta "The car feels a little bit funny..." Hassulla tarkoitin pientä nykimistä ja voimattomuutta. Koska tankki oli täysin tyhjä, päättelin likaisen jämäbensan olevan syyllisen. Kurvattuamme huoltoasemalle ja tankattuamme tarkistin kuitenkin ilmanputsarin. Samalla huomasin öljykorkin jääneen matkan varrelle. Ilmaputsari oli täysin öljyssä, joka ei ole normaalia henkilöautoissa. Auton manuaali kertoi kuitenkin putsarin olevan "märkää" tyyppiä, ja käännökseni vahvisti myös eräs kiertuebussin kuljettaja. Aikani ihmeteltyämme, öljyä lisättyämme, jatkoimme matkaa. Mutta kolmen kilsan päässä loppui veto ja huomasin taustapeilistä melkoisen pölläyksen sinistä savua! Gary kuuli toistettavan melkoisen määrä suomenkielisiä voimasanoja. Tähänastisen tietämykseni mukaan sininen savu ja vedon loppuminen ei tiedä hyvää.

Auto tienvarteen ja aikani tasajalkaa pompittuani aloin tutkimaan tilannetta. Kolmen kilsan matkalla "Diana" oli kuluttanut öljyt alarajaan ja ilmanputsari oli taas märkä. Päätin ajaa takaisin huoltsikalle. Tunnin ihmettelyn jälkeen paikalle saatiin pari läheisen helikopterifirman mekaanikkoa ja syykin selvisi: moottorin öljytila tuulettuu ilmaputsariin menevän putken kautta. Öljykorkin lennettyä kanervikkoon, meni ilmavirtaukset piruiksi ja kone sylkäisi öljyt ilmanputsariin. Heput tekivät kankaasta ja roudarin teipistä väliaikaisen öljykorkin ja julistivat koneen ehjäksi. Märästä ilmanputsarista johtuen kone ei saisi tarpeeksi ilmaa ja siten kulkisi hiukan rikkaalla (=bensan kulutus nousisi). Tämä ei meitä haittaisi.

Ongelmat kuitenkin jatkuivat: muutaman kymmenen kilsan ajon jälkeen oli taas vuorossa savulentämistä. Veto loppui ja sininen savu kertoi auton kulkevan enemmän öljyllä kuin bensalla. Aikaisemmin kuivattu (ja kuivana sen myös pitäisi oleman!) ilmanputsari oli taas läpimärkä! Syyksi päättelin: ilmanputsari on öljystä tukossa ja moottori imee ilmaa (ja öljyä) helpoimmasta reiästä: öljytilan tuuletusputkesta. Aikani auton vittuilua katseltuani tein MacGyverit: Ayers Rockilta lähtiessämme ja kun tiesimme edessä olevan vain asfalttitietä, tein ilmareiän. Avasin ilmanputsarin kannen ja laitoin väliin paperirullan. Nyt kone saisi vapaasti ilmaa, mutta huonolla tuurilla myös hiekkaa. Otin laskelmoidun riskin. Mutta tässä välissä tapahtunutta:

Pääsimme siis nykien Kings Canyonille. Tämäkin oli hieno luonnonmuodostelma. Kuin Grand Canyon pienoiskoossa. 36 asteen virkistävästä kelistä huolimatta teimme kuuden kilometrin kävelyn merkittyä reittiä pitkin.


36 astetta ja rapiat...





Kings Creek karjatilan pellet halusivat 26 taalaa kahdesta naamasta leiriytymiskorvausta. Tiskasimme salaa astiat ja otimme Dianan alle. Parin kilsan päässä sivutie ja satakunta metriä mettään. Ilmainen leiripaikka!


Tähtitaivaan alla

Ayers Rock, eli Uluru! Tuo ei paljon esittelyä kaipaa. Tasangolta 350 metriin nouseva yksinäinen kallio. On vähintää kaikissa Aussi-postikorteissa. Otimme kuitenkin suunnaksi Ayers Rock Resortin ja sen leirintäalueen. 25 dollaria kahdesta päästä. Mutta ei ole vaihtoehtoja. Luonnonpuistossa ei saa yöpyä. Resort (Yalara) on pelkästään Ayers Rockin turismia varten rakennettu pieni kaupunki kaikkine palveluineen. Ja turistihinnoilla.

Pystytettyämme teltat salamannopeasti jatkoimme matkaa alueen vähemmän tunnetuille kiville, Kata Tjutalle eli The Olgas. Ayersia korkeammalle (yli 500m tasangon yläpuolelle) nousevat lukuisat kalliot eivät ole saaneet samaa kuuluisuutta, kuin niiden yksinäinen kolleega. Tästäkin huolimatta olivat Olgat komeita:


Kata Tjuta eli The Olgas

Ayers Rockille pääsimme parahiksi ennen auringonlaskua. Ayers rock on kuuluisa siitä, että se vaihtaa väriä päivän aikana. Auringonlaskun aikana väri vaihteli alun oranssista punaisen kautta sinipunaiseen. Ja lopulta mustaan...heh. Nyt se on siis nähty!





Seuraavana päivänä varasimme muutaman tunnin Ayers Rockin ympäri kulkevalle polulle. Base walk on pituudeltaan vajaat kymmenen kilsaa. polku kiertää kiven ja Ayersin juurella on kosolti aboriginaalien kalliomaalauksia ja pyhiä paikkoja. Jälkimmäiset olivat aidattu ja siellä valokuvaaminen oli kielletty. Paikkojen perimmäinen tarkoitus on valkoisen miehen tietämättömissä, koska originaalit eivät asiaa kerro.





Ympärikävelyn jälkeen jätimme alueen taaksemme ja lähdimme kohti Alice Springsiä. koska matkaa oli 450 kilometriä parkkeerasimme MacGyveratun rallimobiilimme tunnin ajon jälkeen Curtin Springsin karjatilan ilmaiselle leirintäalueelle. Parin päivän pölyt huuhdoimme muutamalla olusella. Karjatilan koko on vaatimattomat 470.000 hehtaaria...

Paluumatkalla eteemme osui onnettomuus, jossa vanhan pariskunnan matkailuvaunu oli tehnyt voltit. 4.6 pisteen suorituksen jäljiltä tie oli entisen vaunun osien peitossa. Vaikka vetoauto oli käynyt kyljellään, ei suurempia henkilövahinkoja. Vanhana palokuntalaisena organiseerasin öljyt pois tieltä...

Nyt siis taas Alicessa. Heti ensimmäiseksi ostin ilmanputsarin, alennusten jälkeen $37.80! Öljykorkki ja tulpat ovat vielä ainakin ostoslistalla. Vietän täällä ainakin muutaman päivän fiksaten biiliä ja itseäni. Seuraava suunta on täältä pohjoiseen ja itään. Cairns on seuraava isompi pysäkki, parin tuhannen kilsan jälkeen. Matkalla on kuitenkin Mt. Isan kaivoskaupunki, jossa kuulin olevan suomalainen klubi saunoineen päivineen! Siellä on ainakin pakko pysähtyä. Gary päätti omatoimisesti ottaa lennon Cairnsiin. Lauantaina tiemme eroavat, joksikin aikaa. Varmasti tapaamme itaärannikolla.

Se on roger, Alice Springs...