Ko. valtatie kattaa koko Sumatran saaren päästä päähän - Banda Acehista etelän Bandarlampungiin. Kokonaispituutta löytyy noin 2500 kilometriä. Tien laatu vaihtelee, kuten tulisimme huomaamaan, 4-kaistaisesta motarista, neljä metriä leveään sateensyömään hiekkatiehen...
Parapat - Bukittinggi -osuudesta jäi suurin osa pimentoon, auringonlaskun aiheuttamien valaistusvaikeusten takia. Matka oli kuitenkin mutkainen tien seuratessa Sumatran pituussuunnassa menevää vuoristoa. Ennen puoltayötä tuli eteen tilanne, joka sai miutkin hiukkasen hermostumaan.
Tie oli ollut pomppuinen ja kapea jo pari tuntia, ja vastaantuleva kuorma-autoliikenne ei sallinut nopeuden nousta juurikaan allekirjoittaneen ylämäkijuoksunopeutta suuremmaksi. Tuli pienin notkelma: hiukan alamäkeä ja sitten noin satametrinen, ehkä 35 asteinen nousu. Notkon pohjalla oli joku "chicken" kuormureineen ihmettelemässä. Vastaantulevan liikenteen takia bussimme joutui hiukan odottelemaan tämän edellämainitun takana. Mersumme 1-vaihde ei ollut pienimmästä päästä, joten saksalaislaadusta loppui haba kesken kolmekymmentä metriä ennen huippua. Vauhti ei kuitenkaan loppunut, vaan liike jatkui sujuvasti takaisin tulosuuntaan bussiyleisön kiljahdellessa riemusta. Ei kuitenkaan kuin kymmenisen metriä, jolloin "Kankkusemme" otti uuden yrityksen. Tämä ei vienyt meitä ylös paljoakaan. Muutama terävä indonesiankielinen sana ja matkustajat alkoivat purkautua ulos. Mie kun oli melkein takimmaisena, pääsin liikkumaan viimeisten joukossa. Tässä vaiheessa kuskin kaasujalkaa oli kuitenkin alkanut kutittamaan ja ovi sulkeutui edessäni, "We go now!" Ei muuta kuin persus lähimpään penkkiin ja tiukka astronautin asento. Armottoman huudatamisen, luistattamisen ja ees-taas pomppimisen jälkeen auto oli huipulla! Asiakkaan kyytiin ja matka jatkui. Luulen kuitenkin, että kytkin vaatinee remppaa...
Arvioitu saapumisaika venähti kuitenkin muutamalla tunnilla. Yöllä oli yksi rengasrikko ja kaksi lisää seurasi aamupäivällä. Aamun ensimmäisessä oli ongelma: ei ehjää vararengasta. Ainoa varanakki oli käytetty jo yöllä. Kuskin apupojat vaihtoivat alle rikkinäisistä ehjemmän. Rengas, jossa pinnat olivat irtoamaisellaan sai paikkansa taka-akselilta. Matka ei jatkunut montaakaan kilometriä, kun Michelin sanoi sopimuksensa irti miehekkään "fläp-fläp" -äänen kera. Bussi tienvarteen ja mietintämyssyt päähän. Sisärenkaan puute piti meitä aloillaan tunnin verran, mutta saman firman toisesta bussista löytyi varasisäkumi. Puolessa tunnissa olimme taas matkalla kohti viiden kilsan päässä olevaa päiväntasaajaa, ja lopulta Bukittinggia, jonne saavuimme 20 tunnin matkan jälkeen.
Bukittingi on 120.000 asukkaan suht hiljainen vuoristokaupunki. Merapi-niminen tulivuori pössyttelee muutaman kilsan päässä. Kaupungin nähtävyyksinä on yli sata metriä syvä rotko aivan kaupungin tuntumassa ja japanialaisten Toisen Maailmansodan aikana louhimat tunnelit. Lisäksi joka ilta auringonlaskun jälkeen kymmenet "lentävät koirat" lentävät luolasta toiseen mainitun rotkon ylitse. Vietin täällä kolme yötä Hotel Orchidin 25 kilorupian huoneessa. Karen, Tim ja Ben jatkoivat matkaansa, ja...
Sitten olikin tähän asti pisimmän bussimatkan vuoro: Bukittinggi - Jakarta. Lonely planetin mukaan 24-30 tuntia, joka tarkentui lippua ostaessa noin 30 tuntiin ja ennen lähtöä bussifirman kuskit sanoivat, että 36 tuntia. Sisältäen kahden tunnin autolauttamatkan Sumatran ja Javan välillä. Koska olin lähtenyt tälle kovasti kunnioitusta saaneelle "maita pitkin Ausseihin" -linjalle, oli perinteistä pidettävä kiinni. Super-eksekutif -bussikyyti maksoi 271.000 rupiaa ja esim. lento (90 min) läheisestä Padangin kaupungista Jakartaan olisi maksanut ajoissa varattuna alle 200.000 rupiaa. Niin...no..jaa... Lopulta 41 tuntiseksi venynyt ongelmaton bussimatka ei kuitenkaan ollut paskimmasta päästä. Bussin mukavat, täysin selkäasentoon taipuvat penkit olivat jaettuna siten, että yksi vasemmalla ja kaksi oikealla. Jalkatilaa ei kuitenkaan ollut mahottomasti, mutta ihmisistä vapaa käytävä antoi mahdollisuuden oikoa kinttujani. Tyyny ja peitto kuului varustukseen. Peitto olikin tarpeen, koska indonesialaisilla kuskeilla on ihme taipumus pakastaa asiakkaansa. Korvatulpat otin myös esiin, koska kuskit eivät vähäänkään ajattele kyyditettäviä, jos heidän poppisuolensa alkaa kutiamaan klo 3 yöllä ja lääkkeeksi kelpaa vain Crazy Frog from Hell 80 desibelillä... Henkilökohtainen viihdetarjonta meni putkeen. Ladattu iPod ja vähän aloitettu kirja kestivät melkein loppuun asti. Vain muutaman tunnin olin ilman tekemistä. Buss Rides from Hell listani kärjessä on edelleen 19 tuntia Myanmarissa välillä Inle Lake - Yangoon.
Mutta nyt on vaihtelua luvassa: sitten huhtikuun lopun otan alleni junan! Ja parasta mitä löytyy: huomenna eksekutif-luokka yön yli Jakartasta Surabayaan ja sieltä pienen odottelun jälkeen bisnis-luokka Probolinggoon. Teen siis vain pikaisen, muutaman päivän välilaskun Javalle. Probolinggon lähellä on Bromo-niminen tulivuori, jonka päällä varmaankin menen käymään. Sieltä sitten Ryyd-loikkaa Balille elbaamaan!
Kommentit