Otin Aattona siis Isuzun alleni ja hilpaisin poijes Aucklandista! Suunnaksi otin Pihan, joka on noin pari-kolmekymmentä kilsaa Aucklandista länteen. Mutkainen vuoristotie vei läpi metsien, ja sitten avautui kuvan mukainen näkymä parin sadan metrin korkeudesta! Jatkoin saman tien päärannan ohitse kohti pohjoispäätä, jossa olikin paljon rauhallisempaa. Parkkipaikalla oli pari hassua autoa ja dyynien takana rannallakin vain muutama perhe.

Siinä muutaman hetken levytettyäni lopputuloksena oli palaneet (taas!) olkapäät ja kintut...ja nälkä. Ajoin takaisin pääpaikalle ja sieltä löytyikin kuppila, joka taikoi kelpo burgerin. Kyytipoikajätskin jälkeen nousin autoon ja meinasin lähteä takaisin pohjoispäähän elbaamaan. Isuzu oli eri mieltä, starttimoottori ei jaksanut pyöriä. Vidun viddu... Naapurin jätkät toivat apuun kaapelit ja auton ja makoilu muuttui suunnaksi kohti Aucklandia ja uutta akkua! Kello oli tässä vaiheessa Aattoiltaa noin vähän vaille neljä, tasan...

Puolen tunnin sompaamisen jälkeen eteen sattui autoremppaliike, joka oli sulkemaisillaan. Akku vaihtoon 160 dollaria (!) vaihtoi omistajaa. Ja taas mentiin! Meinasin ensin ajaa takaisin Pihalle, mutta otin uudeksi suunnaksi pohjoiseen ja Paihiaan vievät tiet. On nyt syytä mainita, että Melbournen backpäckerissä tapaamani Dave oli tullut parempine puoliskoineen Iskä ja Äiskä Williamsille Paihiaan Joulua viettämään. Tapasin Daven paria päivää aikaisemmin, jolloin kutsu annettiin.

Päästyäni ulos Aucklandin liikennehelvetistä, oli aurinko jo laskutumassa ja löysin sopivan evähdyalueen ennen Wellsfordia. Huitaisin Aattoillallisen huiviin (kolme makkaraa veden kera $1.27) ja painuin maate. Tienvarsimajoituksessa on huonot puolensa: ohiajavat vitsiniekat soittavat torveaan ja levähdysaluetta käyttävät muutkin; aamuyöllä siihen tuli paikallinen liikkuva poppikone ja muutama nuorison edustaja katselemaan maisemia. Ei sen kummempaa, herättivät vain...

Loppumatka Paihiaan oli tapahtumaköyhä. Ei matkaakaan ollut kuin tunti pari. Sen verran haukotutti, että otin ennen Paihiaa venesatamassa tunnin torkut. Ai tuota pakettiauton autuutta!

Dave ja Jo tulivat vastaan ja pääsin perille isorahaisten asuinalueelle. Perhe ja naapurit olivat jo aloitelleet Joulupäivää kosteissa merkeissä ja vastaanotto oli lämmin. Koska aamupalani oli ollut kupillinen huoltiskaakaota ja pipari, oli lounaan aika: munakokkelia, verimakkaraa, tomaattimössöä ja muutamaa muuta lisuketta olusen kera.

Siinä aikamme jutusteltuamme mie ja Williamsit siirryimme heidän puolelle aitaa ja Mamma alkoi touhuamaan Jouluillallisen parissa. Dave, Jo, mie ja Daven ADHD -serkku lähdimme kävelylenkille läheiselle putoukselle.

Palattuamme oli sen verran luppoaikaa, että perheen aikuiset ottivat pari olutta ja erän Trivial Pursuitia. Ölvit ja TP:n kiwi-versio vuodelta 1981 toivat vastauksiin sopivaa väriä. Allekirjoittanut kun ei oikein muistanut vuoden -82 Englanti - Etelä -Afrikka krikettitestimatsin eniten juoksuja tehneen pelaajan nimeä,  niin oma alani oli ehdottomasti maantieto! Kolmen tunnin jälkeen oli kaikilla kolmella joukkueella sama määrä oikeita vastauksia ja olikin aika pistää peli poikki, koska Jouluillallinen oli käsillä!

Alkuun poksauteltiin "Joulupoksut", Christmas crackers. Parityöskentelynä paukku vedettiin kahteen osaan ja pamauksen ohella siitä ilmestyi joku pikku lahja (mie sain teippirullan) ja pieni paperi, jossa puujalkavitsi. Tämän tradition funktio jäi vähän epäselväksi. Ruoan puoleen mentiin samoilla aineksilla: kinkkua, kanaa, vihanneksia ja ruskeaa kastiketta. Laatikkoruoista ei ollut tietoakaan ja käännösyritykseni eivät tuottaneet tulosta: huumorilla heittämäni maksalaatikko (liverbox) ei mennyt jakeluun...

Ilta jatkui jälkkärillä (nam!) ja lisää pelejä. Scramble -sanansekoituspeli oli ei-englanninkieliselle mielenkiintoinen. Sain kerättyä joukkueelleni jopa muutaman pisteen! Isä Williamsin kotipolttoinen kera Red Bullin siivitti joululahja-Pirates od the Caribbean -leffaa. Yön vietin pihalla omassa yksiössäni.

Juhlallisen aamiaisen jälkeen oli Daven ja Jon aika lähteä ajamaan kohti Fidjiä ja mie suuntasin keulani kohti pohjoista, kohti Cape Reingaa, joka on (melkein) pohjoisin kohta manner-Seelannissa. Matkaa ja aikaa oli kuitenkin sen verran, että kotini parkkeerasin Karikarin niemimaan Puheke rannalle. No oikeastaan rannalla ei saanut yöpyä, joten siirsin pakun läheiselle DOC:n (Department of Conservation) leirintäalueelle. Leirimaksu on itsetuntopohjainen: tipautat kuitin ja 8 dollaria lokeroon ja laitat kopion tuulilasisi taakse. Sattumoisin lokerikko oli ajettu kumoon ja rahakuoret olivat loppu. Ajattelin herätä seuraavana aamuna ajoissa ja poistua paikalta ennen vartioiden tuloa. Kellon laitoin herättämään klo 6...

...Klo 7.30 heräsin koputukseen ja Nti Ranger oli kirjoittamassa maksua yöstä. Myöhempi ajallinen rekonstruktio toi lopputuloksen, että olin sammuttanut herätyksen ja kääntänyt kylkeä. Tämä maksoi sitten sen $8. Eli ei juuri mitään...

Matka vei lopulta Cape Reingaan: täällä yksinäinen majakka pitää vahtia, kun Tasmanian- ja Tyynen Valtameren meret törmäävät 150 metriä alempana! Hurjannäköinen ristiaallokko oli vaikuttava näky!

Sitten kohti etelää. pysähtelin sattumanvaraisissa paikoissa aina kun hotsitti, eli aika usein. Suurin jännityksen aihe tapahtui pari tuntia ennen auringonlaskua, noin 250 kilsaa Aucklandista Opononin ja Omaperen (Omaponi ja Omaperse) nurkilla. Radio soitti tanssi- ja lauluorkesteri Metallicaa kun tuli aika kääntyä oikealle. Loppui soitto. No mitä ihmettä? Pitkällisen diagnoosin jälkeen totesin, että uusi akku oli tyhjähkö! Paikallinen kyläseppä totesi mittarilla, että ei lataa! Vaihtoehtoja oli kaksi: jäädä sinne remontin ajaksi joka postin kulusta riippuen kestäisi pari päivää. Tai ajaa vuoren yli Dargavilleen, jossa olisi enempi korjaamoita. Tämä pitäisi siis tapahtua ennen auringonlaskua, koska akku ei jaksaisi ajovalojen käyttöä. Valitsin vaihtoehto kahden.

Isutsu sai sen verran kenkää mutkaisella vuoristotiellä, että yllätyin positiivisesti sen suoritukyvystä! Laskeuduin Dargavillen Caltexin pihaan sopivasti hämärän rajamailla! Ja tien toisella puolella olikin autosähköliike! Soitin sen omistajalle ja selitin tilanteen. Aamulla joku katsoisi mistä kenkä puristaa. Nukuin sen yön liikkeen pihalla.

Aamulla selvisi, että asentaja tulisi maaseutukierrokselta vasta iltapäivällä ja ystävällinen kaupanpitäjä opasti miut naapurikorjaamolle. Sama diagnoosi: ei lataa. Syy: LÖYSÄ TUULETTAJAN HIHNA! Kiristyksen ja latauksen toteamisen hinta oli 50 dollaria. Nyt muistan ensi kerralla...

Kotimatkalla ei kummempaa sattumusta. Lonely Planetin suhnukarttojen kanssa olin hiukan hukassa maaseudun raitilla, mutta löysin lopulta etsimäni: Pakirin hiekkarannan. Sieltä kotiinpäin ajellessani tuli vastaan jatkuva perjantai-iltapäivän lomaliikenne. Ei käynyt kateeksi!