Viimeisen kirjoituksen jälkeen tein pienen lenkin kaupungilla. Sumbawa Besarin suurin nähtävyys on entinen sultaanin palatsi. Näin siis opaskirjojen mukaan... Samaisten opusten mukaan palatsi on rakennettu jotain reilut satakunta vuotta sitten paikallisen hallitsijan olekelutilaksi ja on "latomainen". Todellisuus vastasi lähinnä  suomalaista navettarakennusta, josta yläkertaa lukuunottamatta on kaikki purettu, kaikki. Olin muutamaa hetkeä aikaisemmin tavannut kadunkulmassa miekkosen, jonka kanssa lähdimme tutkimaan rakennusta, tai mitä siitä oli jäljellä. Huojuvat tikkaat veivät välikerrokseen, jossa lankkuja pitkin tasapainoillen pääsimme portaille, jotka veivät tyhjään, katettunn yläkertaan. Ja siinähän se sitten olikin. Ei välttämättä mikään pettymys, mutta ei kuitenkaan aivan sitä mitä odotin...

Koska tapaamani miekkonen oli vapaaehtoisesti juossut perääni ja viittomakielellä ja kahdella englannin sanalla (ja mun kymmenellä indonesian sanalla) kertonut kaikenlaista, päätin tarjota tälle kahvit. Seuraava tunti menikin läheisin talon etupihalla nauttiessa sumbawalaista mainiota kaffeeta ja jutellessa kielimuurista huolimatta niitä näitä ihmisten kanssa... Jatkoin kayskentelya ja tavattuani joukon ihmisia bussipysakilla tuli puheeksi ruoka. Lopulta sain autokyydin ravinteliin ja matka vei lapi paraatiharjoituksen.

Muutes: Jalkapallossa illan tv-ottelussa Persma hävisi Persebayalle 1-2...

Seuraavan aamuna heräsin klo 6.30 tarkoituksena löytää bussi saaren toiseen päähän Bimaan tai jopa aivan satamakaupunkiin Sapeen. Olin minuuttia vaille seitsemän bussiasemalla ja kahta minuuttia myöhemmin bussissa matkalla Bimaan. Yhdeksää tuntia myöhemmin olin Bimassa, josta lähtikin heti seuraava bussi kahden tunnin päähän Sapeen. Täältä lähtisi seuraavana aamuna kahdeksalta lautta Floresin saarelle. Tässä bussissa tapasin miekkosen, jonka kanssa jutskattiin kaikkea Indonesiasta. Nyt huomasin miten puheet alkumatkan Sumatran Lake Tobalta oli siirtyneet läheiseen Itä- Timoriin: heppu oli työskennellyt Itä-Timorissa vuosia, mutta muuttanut itsenäistymisen jälkeen Sumballe. Hänen kaverinsa oli ammuttu itsenäisyyttä edeltävissä remukoissa...

Saavuin siis Sapeen, joka oli suht mitätön kylä sataman vieressä. Hotel Friendship majoitti väsyneen matkaajan ystävällisen naapuriravintolan omistajan näyttäessä huoneen ja ottaessa rahat. Olin menossa pesulle kun oveen koputettiin. Oven takana oli nuori miekkonen, nähtävästi kyläläinen, joka lakki kourassa kysyi saisiko hän nähdä miehuuteni. Käänsin nuoren miehen reippaalla niskaotteella ympäri ja käskin mennä kotiin. Tässä huomataan (ilman yhtäkään uskontoa pilkkaamatta tai väheksyen!) muslimimiesten suhde naisiin. Kun suurin osa kylän nuorista kauniista(!) ja vapaista naisista kulkevat kaiket päivät huntuun kietoutuneena, niin vähemmästäkin hormooneja tirisevä nuori mies on hämillään. Edellämainitulla tavoin...esim.

Samana iltana illallisella selvisi, että lautta ei välttämättä lähdekään klo 8 aamulla, vaan ehkä klo 16 iltapäivällä. Sapen yöelämä olisi tarjonnut jonkinlaiset nuorten "karnevaalit", mutta uni vei voiton. Muistan heränneeni puolenyön maissa meteliin, jossa sekoittuivat laukkaavat paikalliset taksihevosvankkurit, mopedit ja ponnekkaat keskustelut...

Seuraavana aamuna törmäsin hotellin pitäjään, joka pahoittelin hälinää. Ja hälinän syytä: kaupunkilaiset olivat paenneet kukkuloille tsunamin pelossa! Mutta asian oikea laita oli selvinnyt pikaisesti. Nuorten isossa joukossa joku oli maininnut sanan "tsunami" ja sana oli lähtenyt väärässä mielessä kiertämään. Lopulta iso joukko ihmisiä oli hilpaissut sananmukaisesti mäkeen, kunnes asian oikea laita selvisi. Omalla tavalla hassu tapahtuma, tunnin verran asiasta keskusteltuani, en ihmettele ihsten reaktioita. Hotellin pitäjä oli myös englanninopettaja ja omasta mielenkiinnosta hän oli lukenut paljon alueen geologiaan liittyvää kirjallisuutta. Sumbawa sijaitsee suht aktiivisella alueella, koko Indonesian ohella tietysti...

Tsunamihuhuista huolimatta lautta Floresille lähti klo 18 aikoihin, ja odotettavissa oli kahdeksan tuntia "kelas ekonomia". Nukuttuani muutaman tunnin yllättävän hyvin neljän kuppipenkin päällä poikittain, merialus saapui Labuanbajoon. Kello oli 1 yöllä. Rantauduin tapaamani jenkkimiehen kanssa (joka oli ollut matkalla vuoden ja 10 kuukautta) ja yhtäkkiä muistin, missä olin nähnyt samalla lautalla saapuneet länkkäriheput! Englantilaiset olivat olleet Bamboo Barissa Lake Toballa kuukautta aikasemmin. Pieni on Indonesian saaristo!

Neljästään totesimme kaikki ykkösmajoitusvaihtoehdot täysiksi ja majoituimme moskeijan naapuriin 20.000 rupian nuppihintaan. Paikallinen Idols-karsiutuja aloitti joikunsa ajoissa, reilusti ennen auringon nousua ja taas kerran oli korvatulpille käyttöä. Näet kun moskeijan miehekkään kokoinen äänentoistosysteemi oli kymmenen metriä ikkunastamme, juuri kadun toisella puolella. Aamun valjettua korvatulppia vaati myös paikallinen marssiorkesteri, joka iloisesti harjoitteli seuraavan päivän itsenäisyyspäivää varten.

Komodon saaret lohikärmeksineen ei ollut aivan mielenkiinnon rajoissa, vaikka Komodo ja Rinca sijaitsevatkin aivan Labuanbajon tuntumassa. Mutta liityin näiden kolmen koplaan ja aloimme etsiä kyytiä Rincalle. Kylän muutamat turistitoimistot tarjoavat kyllä valmiita kiertokäyntejä, mutta me olimme itsenäisellä päällä. Indonesian Kansantasavallan kunniaksi.

Lopulta saimme kyydin suht kookkaalla veneellä, vain me neljä. Kolmen tunnin yksityismatka maksoi yhteensä 350.000. Saavuimme Rincan saarelle ja heti oli vastassa, ei hyeenat, vaan Komodon monitoriliskot. Kolme kappaletta, yhteisellä kahdeksan metrin ruuminpituudellaan! Ovat muuten vallan vaikuttavia eläimiä! Kun tämä ylisuuri sisilisko juoksee samaa vauhtia kun keskiverto skandinaavialainen matkaaja hölkkää bussin perässä ja perussuupala on kookkaimmilla yksilöillä kokoa "vuohi", niin kunnioituksen määrä näitä elukoita kohtaan on suuri. Hetken pällisteltyämme kävelimme puolen kilsan päähän luonnonpuiston leiriin, jossa saimme kaksi parihuonetta. Palasimme vielä ihmettelemään viimeisissä auringon säteissä lämmitteleviä liskoja.

Seuraavana aamuna ihmettelimme (taas) leirin alueella heräileviä lohikärmeksiä, jotka imivät aamuauringon lämpöä itseensä. Teimme aamiaisen jälkeen parin tunnin ja viiden kilsan lenkiin saarella ja saaliiksi saimme kaksi liskonpesää (jossa toisessa oli vartija paikalla), kolme villiä vesipuhvelia (suuri herkku lizardien keskuudessa) ja sata apinaa (jotka mekkaloivat keskenään heinikossa).

Palattuamme leiriin aloimme miettimään paluuta mantereelle. Lounas naamariin ja maksun paikka: 215.000 rupiaa sisälsi majoituksen ja puistomaksut. Tähän päälle ruoka. Hilpaisemme reppujen kanssa laiturille, jossa olikin muutama vene. Mutta mikään ei ollut matkalla Labuanbajoon...jaahas, ongelma. Aivan hetkeä myöhemmin laituriin ajoi kalastajavena kolmen kalahepun kera ja aloimme kysellä hintaa mantereelle. Kaksi miljoonaa oli ensimmäinen pyyntö! Hah hah haa ja päädyimme hintaan 300.000, ottakaa tai jättäkää. Jätkät kuhnasivat ja lopputulos oli, että tapahtumia vierestä seurannut kalastajamies haki oman moottoriveneensä ja veisi meidät 300.000 rupialla maihin. Lähtöä hidasti tunnilla laiturilla hiippaileva kuolaava komodolainen 118 tuuman monitorilisko. Yksi pariskunta teki pikkuliskoja rannan puolella. Muutes, kuinkahan moni tuohikottilainen on vetänyt kyseistä luontokappaletta hännästä..?

Heräsin seuravana aamuna vähän ennen seitsemää tarkoituksena kysyä bussia Bajawaan, noin kymmenen tunnin päähän. "Bussi män jo", oli vastaus. Eli yksi extrapäivä Labuanbajossa. Lähistöllä oli luolia, jonne siis seuraavaksi. Majoituksen kanssani jakavaa Jenkki-Jeff'ä ei maanalaiset kiinnostaneet, joten otin oman mopokyydin kohteeseen. Odotin jotain maakellarin ja kalliokielekkeen yhdistelmää, mutta todellisuus oli jotein muuta: kymmeniin metreihin nousevia rotkon seinämiä, tippukivia, kyyristymistä vaativia aukkoja, isoja "saleja", lepakoita, hämäreitä! Siis sangen vaikuttava paikka!

Vietin pari tuntia noissa luolissa valokuvia räpsien ja itseäni raapien. Harmittaa, että otin mukaani vain kameran yhdellä linssillä ja salaman. Jalustalle, laajakulmalle ja lisäsalamalle olisi ollut käyttöä. Palattuani oli heppu odottamassa mopon kanssa, joten paluukyyti oli järjestyksessä. Kaverin piti hakea kypäränsä kotoa, joten teimme pienen lenkin maaseudulla. Sopiva oikotie kaupunkiin vei lentokentän kiitorataa pitkin. "No problem, no airplanes!" Mutta kun asemarakennus tuli näkyviin, teki kuskini u-käännöksen ja tokaisi: "Mister, no good. We go back." Ehkä paikan vartijan näkeminen sai Hermanin toisiin ajatuksiin.

Paluureitin katkaisi itsenäisyyspäivän (joka oli ollut edellisenä päivänä) paraati, joten uusi polku alle. Lopulta pienen ajelun jälkeen saavuimme Labuanbajon keskustaan, parahiksi sateen ja paraatin alkaessa. Kaksituntinen paraati sai Suomen joulukuun kuudenen näyttämään melkoisen tylsältä...

Seuraavana päivänä heräsimme klo 6.30 tarkoituksena napata bussi Bajawaan. Maksaessani laskua hotellinpitäjä sanoi tutun tokaisun "Bussi män justiinsa". Emme Jeffin kanssa nielleet tätä, joten menimme tienvarteen odottamaan kyytiä bussiasemalle. Hetikohta tulikin bussi, jossa luki "Ruteng", joka on oikeaan suuntaan viitisen tuntia. Hyvä vaihtoehto, koska sieltä Endeen olisi sitten "enää" kymmenen tunnin matka. Kysyttyämme kuskilta jostain bussista Bajawaan hän kertoi hänen bussinsa menevän Rutengiin. Okei, jatkoimme istumista. Mutta hetken kuluttua saavuimmekin bussiasemalle ja meille osoitettiin Bajawan bussi.

Vietimme seuraavat 11 tuntia kierrellen kaarrelleen pitkin Floresia läpäisevää "valtatietä". Vain lukuisat matkustajien noukkimiset, rengasrikko ja lounastauko katkaisivat maisemien katselun. (Rankkaan trans-Floresin valtatien välillä Labuanbajo - Ende kaikkien tähänastisten bussimatkojen kärkeen: suhteellisen mukavat bussit, jotka eivät ole umpitäynnä, MAHTAVAT maisemat, maanosaan nähden erinomainen tien kunto, ja Bajawa-Ende -välillä soitettu paikallinen Bob Marley oli viimeinen niitti ykkössijaan! Suosittelen moottoripyöränisteille! Tomp.Huom.)

Bajawan 15 tuhannen asukkaan pikkupaikka sijaitsee vuoristossa, noin kilometrin korkeudessa ja parin tulivuoren hallitessa lähihorisonttia. Bajawan vetonaulana ovat lähistön kukkulakansojen kylät, joissa perinteinen rakennustapa ja elämäntavat ovat vielä jotenkin voimissaan. Voiton vei kuitenkin Nukku-Matti viime päivien vähäisten unien avustamana. Tein kuitenkin pienen kävelylenkin torilla ja lähiympäristössä. Kyselin myös bussista Endeen. Juttelin asiasta bussissansa hengailevien jätkien kanssa ja lopulta meille (Mie, Jeff ja maltalainen(!) Jimmi) oli sovittuna nouto hotellilta klo 7.

Klo 6.25 oveen koputettiin ja sanottiin, että bussi odottaa. Vaikka wanha palokuntalainen olenkin, niin sovitusta ajasta etuilu ei saanut raajojani liikkumaan. Heput lupasivat palata klo 7. Parin donitsin ja kaffeen jälkeen menimme kadulle ja näimme bussin odottamassa 30 metriä alempana. Mutta se ei ollutkaan meidän bussi vaan kilpailevan firman onnikka. Kuljetusalan ammattilaiset olivat kovasti meistä innoissaan, mutta sanoimme odottavamme toista bussia. Klo tuli 7 ja viisitoista, mutta haluttu bussi ei. Siispä bussiyhtiö Kharisma sai kolme asiakasta. Matkalla kävimme vaihtamassa uuden kumin vanhaan vanteeseen, ja hyvä niin, koska 20 kilsaa ennen Endeä yhden renkaan venttiili lensi lepikkoon.

Nyt olen siis Endessä. Kymmenessä päivässä pääsin Balilta tänne asti ja nyt ovat pitkän matkan busseilut oletettavasti ohitse. Vajaat parikymmentä tuntia Kupangiin, Länsi-Timorille (käyttäen Pelnin autolauttaa) ja toivottavasti sieltä sitten vesiä pitkin pari päivää Darwiniin. Sain Australiaa kolunneelta Jimmiltä mainioita varteenotettavia vinkkejä, mutta niistä sitten myöhemmin lisää...

Noniin, lisatietoa: Pelni ei kulje tassa kuussa Endesta Kupangiin! Lauttafirma ASDP:lla on ainakin lauantaina lautta Aimeresta, joka sijaitsee 4 tuntia bussilla taaksepain...perkeles... Pitaa viela tehda soittokierros. Eli nailla nakymin muutama lisapaiva Floresilla.

Koska loppukiri on kasilla tein ja tilanne on viela auki, voit kayda aanestamassa miten ukon kay. Linkki aanestykseen on tuossa vasemmalla.